Vuosisatamme vaikein epidemia on mullistanut maailmaa hetkessä. Covid-19 on vaarallinen tauti, koska se tarttuu herkemmin ja väestöllä ei ole aiempaa immuniteettia tai rokotesuojaa, toisin kuin tutumpien influenssojen tapauksessa. Arviot kuolleisuudesta vaihtelevat. Imperial Collegen raportti arvioi infektiokuolleisuuden olevan 0,9 % (vaihteluvälillä 0,4%-1,4%).
Covid-19-tartuntatauti muodostaa kaksi erilaista kriisiä, talouskriisin ja terveyskriisin, joita yritetään ratkoa erikseen. Taloustieteilijä, nobelisti Paul M. Romer esittää, että erilliset strategiat kriisin ratkaisemiseksi voivat olla keskenään ristiriitaisia. Siksi kriisin seuraukset voivat johtaa epäonnistumiseen pitkällä tähtäyksellä.
Kriisin tässä vaiheessa talous ja terveys näyttäytyvät monelle keskenään vastakkaisina tavoitteina.
Jos halutaan katkaista viruksen leviäminen, on hyväksyttävä laajat taloudelliset menetykset, kun rajoittamistoimet estävät normaalin tuotannon ja vaihdannan. Jos taudin annettaisiin levitä ilman riittäviä sosiaalisen kanssakäymisen rajoitteita, päätyisimme herkästi Espanjan tai Italian kaltaiseen tilanteeseen, jossa terveydenhuollon ja sairaaloiden hoitokapasiteetti ylittyy, eikä riittävää hoitoa pystytä tarjoamaan sitä tarvitseville. Huolestuttavaa on, että useiden epidemiologian asiantuntijoiden ja Maailman Terveysjärjestö WHO:n arvioiden valossa ns. flatten the curve -strategia, jossa hyväksytään, että tauti pääsee hidastetusti leviämään, ei sekään välttämättä takaa tehohoidon kapasiteetin riittävyyttä. Se voi olla pitkäaikaisilta taloudellisilta ja terveydellisiltä vaikutuksiltaan vakava skenaario.
Tehdyt liikkumista rajoittavat toimenpiteet ovat siis tarpeellisia.
Sosiaalisen kanssakäymisen rajaaminen hidastaa tartuntatahtia, mutta samalla se lamauttaa erityisesti palvelutuotannon ja aiheuttaa massatyöttömyyttä. Inhimilliset seuraukset voivat myös olla kohtalokkaita, jos esimerkiksi perheväkivalta lisääntyy ja vanhukset joutuvat olemaan yksin karanteenissa kenties kuukausia.
Vaikka talouden nousu- ja laskukausien tilastollinen yhteys kuolleisuuteen on monimutkainen, on mielestämme selvää, että suuret taloudelliset menetykset näkyvät ajan mittaan myös heikompana terveydenhoitona. Jos talous taantuu pitkäksi ajaksi, myös julkistalouden ja sitä kautta terveydenhoidon voimavarat kärsivät. Silloin meillä on entistä ankarampi resurssipula perushoidossa, erikoissairaanhoidossa, henkilöstössä, lääkkeissä. Sairaaloissa ei olisi samanlaista kapasiteettia antaa kehittyneitä syöpähoitoja. Perusterveydenhoito saattaa hankaloitua. Oikeus elämään vaarantuu myös, jos talous pääsee perustavanlaatuisesti romahtamaan.
Emme siis taistele ainoastaan koronavirusta, vaan myös sen mittavia talousvaikuksia vastaan rahavirtojen ja liike-elämän ollessa käytännössä pysähdyksissä. Miljardienkaan kysyntäelvytyspaketit eivät riitä talouden pelastamiseksi, jos palveluiden ja tavaroiden tuottaminen eli talouden tarjontakapasiteetti on estynyt. Nykytilanteen pitkittyminen potentiaalisesti jopa useilla kuukausilla voi johtaa taloudelliseen katastrofiin.
Siksi strategian on oltava tasapainoinen. Miten koronaepidemiasta voitaisiin selviytyä mahdollisimman vähällä inhimillisellä ja taloudellisella kärsimyksellä? On välttämätöntä arvioida, kansainvälisiin esimerkkeihin ja päivittyvään tutkimustietoon nojaten, mitkä epidemian hillitsemisen ajalliset skenaariot ja keinot olisivat kaikkein tehokkaimpia.
Eri maiden tutkijapiireissä on selvästi saanut suosiota käsitys, jonka mukaan alkuvaiheen rankkojen rajoitustoimien jälkeen kannattaa siirtyä taktiikkaan, jossa elämää ja taloutta vähittäin normalisoidaan, samalla kun käytetään määrätietoisesti testausta tartuntaketjujen jäljittämiseen. Tämän puolesta on puhunut alussa mainitsemamme talousnobelisti Paul Romer, ja siitä keskustellaan esimerkiksi ruotsalaisten huipputaloustieteilijöiden Ekonomistas-palstalla . Tällaiseen agressiiviseen ”testaa-jäljitä”-lähestymistapaan on perustunut myös Aasian maiden tähänastinen onnistuminen viruksen rajoittamisessa.
Suomessa on todettu, ehkäpä tässä vaiheessa realistisesti, että riittävää testauskapasiteettia ei ole, vaikka sitä nostetaankin. Testaustekniikat kehittyvät kuitenkin koko ajan. Tiukat rajoitustoimet olisi nähtävä siten, että niiden aikana valmistaudutaan seuraavaan vaiheeseen. Voisiko siis kehittynyt testaus ja tartuntaketjujen agressiivinen jäljitys olla seuraavan vaiheen taktiikka, aina siihen asti kun toimiva lääke tai rokote on käytössä? Tämä mahdollistaisi vähittäin mahdollisimman monen ihmisen paluun työelämään. Saksa ilmoitti juuri, että se siirtyy epidemian hillitsemisen strategiasta epidemian pysäyttämiseen, ja aikoo nostaa testauskapasiteettiaan ainakin 200 000 testiin päivässä huhtikuun loppuun mennessä, meillä tämä tarkoittaisi 13 000 testiä päivässä. Ketkä tarttuisivat Suomessa tähän haasteeseen?
Meidän on myös mietittävä, miten voimme parhaiten käyttää digitaalisen maailman työkaluja tartuntaketjujen jäljittämiseen. Kiinan kaltaisessa autoritaarisessa maassa voidaan suoraviivaisesti seurata ja kontrolloida ihmisten liikkumista ja eristää maan osia. Mutta meidänkin perustuslakiemme puitteissa olisi mietittävä, miten voisimme käyttää lähes kaikkien taskuissa liikkuvia älylaitteita koronakriisin selättämiseen.
Lisäksi teknologia kehittyy nopeasti kun kriisi on globaali ja yhteinen. Suomessakin on uutisoitu kehitteillä olevasta uudesta vasta-ainetestistä, jonka avulla voidaan identifioida myös viruksen sairastaneet ja vastustuskyvyn muodostaneet henkilöt. Pienenä, teknologiaintensiivisenä maana Suomella on mahdollisuudet ottaa kaikki parhaat keinot käyttöön.
KTM Mari Holopainen on Vihreiden kansanedustaja ja talousvaliokunnan jäsen
VTT Juhana Vartiainen on ekonomisti, Kokoomuksen kansanedustaja ja talousvaliokunnan puheenjohtaja
Kuva: Eduskunnan kuvapalvelu
