“One needs to do the basic research in order to apply it to practice.” Näin totesi pari viikkoa sitten amerikkalainen professori minulle viitaten Suomessa vellovaan kummalliseen keskusteluun, jossa perustutkimus nähdään vastakohtana hyödyllisyydelle. Professori on työskennellyt tiivisti suomalaisten tutkimuslaitosten kanssa. Kun työtä tehdään yritysprojekteissa, joissa ei ole aikaa kehittää teoriaa, pohja täytyy luoda joka kerta uudestaan. Suomessa vallitsevan ajattelutavan, jossa hyötyjä uskotaan voitavan ulosmitata heti, hän väitti olevan poikkeuksellinen. Tämä ei myöskään hyödytä yhteiskuntaa eikä sen kilpailukykyä.
Suomi on mielenkiintoinen maa. Missään muualla ei kuunnella näin herkällä korvalla, kuinka yritysjärjestö kertoo, miten yliopistojen tulisi uudistua. Ratkaisuehdotuksena onkin toiminnan leikkaaminen. Miten olisi, jos tehdessämme tämän kansakunnan tulevaisuuteen ratkaisevasti vaikuttavia päätöksiä osaamisen kehittämisestä, käännettäisiinkin tavoitteet korkealle eikä matalalle. Kysyttäisiin maailman parhailta yliopistoilta, miten he toimivat. Kuunneltaisiin kehittämisideoita, joita suomalaiset yliopistot ovat itse esittäneet.
”Julkinen sektori ei voi määritellä, mitkä toimialat menestyvät tulevaisuudessa,” Matti Alahuhta ja Anders Borg kirjoittavat (HS, 15.4.2015). Ei voikaan. Mutta ei voi yksityinenkään sektori yksin tätä tehdä. Digitaalisuuden tai resurssitehokkuuden tyyppisillä aloilla tulee olla osaamista kuten kirjoittajat huomauttavat. Mutta mikä seuraa digitaalisuutta, ja entä resurssitehokkuutta? Osaammeko ajatella pidemmälle? Se on myös yliopistojen tehtävä.
Yksityinen sektori ei tule olemaan olemassa kahden- tai kolmenkymmenen vuoden päästä samalla yritysrakenteella. Yliopistot säilyvät satoja vuosia, koska ne ovat tiivissä vuorovaikutuksessa maailmalle, luovat uutta ja muokkaavat koulutusohjelmiaan jatkuvasti. Se kuuluu yliopistojen hengissä pysymisen perustehtävään. Yliopistoille tulee turvata riittävä autonomia, jotta ne voivat uusiutua. Siksi jäädään pahasti jälkeen kehityksestä, jos ajatellaan, että yliopistojen tehtävä on lähinnä palvella nykyisiä yrityksiä tai määritellä tarkkaan rajatut menestysalat.
Hyöty ja tutkimus eivät ole vastakkaisia asioita. Ilman riittäviä investointeja perustutkimukseen on hankalaa saavuttaa läpimurtoja tai olla edelläkävijä. Julkinen sektori rahoittaa Suomessa yliopistoja, jotta edistämme tietoa, sivistystä ja osaamme ratkaista ihmiskunnan haasteita uusin tavoin. Ja osana tätä osaavien ihmisten ja opiskelijoiden verkostoa syntyy yritystoimintaa. Suomesta on hävinnyt 70 000 tehdastyöpaikkaa vuosina 2007-2013 (Tilastokeskus). Samat työpaikat eivät palaa. Talouden rakenteen tulee uudistua. Pitää kehittää uusia globaaleja menestystarinoita. Inhimillinen pääoma mahdollistaa sen, että Suomessa on tuottavaa toimintaa: ihmisiä, jotka kehittävät uusia ratkaisuja, joita muualla halutaan ostaa.
Ymmärrän kirjoittajien tahtotilan. Matti Alahuhta ja Anders Borg tavoittelevat dynaamisempaa Suomea. Suomen talouden tila on vakava. He ovat oikeassa tässä. Työllisyysaste on matala, eikä Suomi houkuttele riittävästi investointeja.
Suomessa yliopistojen ja tutkimuksen perusrahoituksesta on leikattu. Opiskelija-opettajasuhde on erittäin korkea. Ekonomisti Thomas Piketty väittää, että Yhdysvaltojen talous on kasvanut reippaammin, koska se on investoinut yliopistoihin enemmän kuin Eurooppa suhteessa bruttokansantuotteeseensa. Piketty on huolissaan Euroopan työttömästä sukupolvesta sekä aivovuodosta ja sanoo, että koulutukseen, tutkimukseen ja innovaatiotoimintaan kannattaisi panna enemmän rahaa eikä hyväksyä sitä, että 90 prosenttia maailman parhaista yliopistoista sijaitsee USA:ssa nykyisten arviointijärjestelmien puitteissa.
Me kaikki haluamme edistää Suomen pärjäämistä. Se ei kuitenkaan onnistu, jos painamme hätäjarrua ja leikkaamme osaamisesta.
Mari Holopainen on kaupunginvaltuutettu, tohtorikoulutettava ja eduskuntavaaliehdokas Helsingissä. Jaa kirjoitukseni tai mikrolahjoita vaalikampanjaani näkyvyyden edistämiseksi. Pienikin lahjoitus on arvokas.